Leena Muotio
FT, yliopettaja
Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulu – Xamk
10.2.2022
Kuva-analyysista yleisesti
Kuvailmaisu on yksi kieli, jota käytetään kommunikoinnin välineenä. Joskus kuva välittää faktatietoja, mielipiteitä tai tunnetiloja tietoisesti ja avoimesti, mutta joskus kuvalla voi olla ideologisia ja psykologisia merkityksiä, jotka eivät ole tiedostettuja ja avoimesti nähtävissä, vaan kätkettyjä ja alitajuisia.
Kuvien analysoinnissa on tärkeää selkiyttää analyysin tavoitteet: Varmojen tulosten aikaansaaminen edellyttää loogista ja tavoitteellista työskentelyä sekä teoreettista ja käytännönläheistä työskentelytapaa. Pelkästään intuitiivinen kuvan tutkiminen saattaa johtaa hätiköityihin johtopäätöksiin, mutta intuitiolla on toki oma sijansa tulkinnan kriteerien löytämisessä. Kuvan tulkitseminen edellyttää tiettyjä sääntöjä, jotka ilmaisevat kuvan ja esitystavan välisiä yhteyksiä.
Kuva-analyysin tavoitteena on tarkastella kohdetta suhteessa etukäteen määriteltyihin sääntöihin ja kriteereihin. Kuvaa analysoitaessa ei voida keskittyä yksinomaan kuvan sisältöön, sillä merkittäviä tekijöitä sisällön lisäksi ovat esimerkiksi värit, muodot, syvyys, sommittelu ja tunnelma. Erityisen tärkeää on tuntea taidehistorian ja esimerkiksi mainonnan traditioita.
Perinteisesti kuva-analyysia on harjoitettu taiteen tutkimuksessa. Tutkimuksen kohteena ovat olleet muun muassa eri ajanjaksot, tyylit, taideteos ilmaisuvälineenä sekä taiteen vaikutus katsojaan. Kuva-analyysia tarvitaan usein esimerkiksi graafisen suunnittelun tai pelien suunnittelun tukena. Myös muodin ja puvustuksen tutkimuksissa kuva-analyysia käytetään tutkimusmenetelmänä.
Kuva-analyysin on kommunikaatioprosessi
Merkkijärjestelmänä sanallinen ja kuvallinen ilmaisu ovat varsin erilaisia: Teksti koostuu kirjaimista, sanoista ja tarkoituksista, kun taas kuva muodostuu viivoista, pinnoista, muodoista, pintojen valööreistä ja väreistä. Verbaalia aineistoa analysoidaan koodaamalla sanoja ja niiden merkityksiä, samoin koodataan myös kuvallista aineistoa, mutta sinä koodataan kuvan ilmaisutapoja.
Verbaali viestintä vaatii kirjoittamisen ja lukemisen osaamista, samoin kuin usein myös vieraiden kielten ja niiden erityispiirteiden osaamista. (Sana ”kukka” muodostuu kirjaimista k, u ja a, ja eri kielillä se kirjoitetaan eri tavoin ja myös äännetään eri tavoin kuin kirjoitetaan.) Kukkaa esittävän kuvan katsominen ei edellytä minkään verbaalisen säännöstön hallintaa; suomalainen, ranskalainen ja argentiinalainen ymmärtävät heti näkemänsä. Visuaalinen merkki perustuu analogiselle eli vastaavuuspäättelylle, kun taas verbaali merkki, kuten sana, perustuu sovittuun viittaukseen eli referenssiin, jolloin sanan ja viittauksen välillä (”kukka”) ei ole luonnollista yhteyttä. Kuvan ”lukeminen” vaatii kuitenkin lukijalta tiettyä kompetenssia, etenkin kun on kyseessä vaativammat kuvat kuin ”kukka”.
Jokainen kuva, johon liittyy jokin tulkittava viesti, on jollakin tavalla aika- ja kulttuurisidonnainen ilmiö. Mitä kauempana ajallisesti ja kulttuurisesti itseemme nähden jokin kuvallinen esitys on, sitä vaativampaa on sen tulkinta. Sitä voidaan verrata keskiaikaiseen runoon, jonka sanat voimme ymmärtää, mutta emme välttämättä osaa tulkita sen sisältöä.
Kuvan tulkinta edellyttää tulkitsijan kompetenssia. Siihen taas vaikuttavat tulkitsijan persoonallisuus, koulutus, temperamentti, arvostukset, mielipiteet ja käsitykset asioista. Tulkinta edellyttää sanallista ilmaisua ja jokainen tulkitsija etsii nämä sanat eri tavoin. Kuvan ikonograafiset merkit on siis tunnettava. Ikonografia tarkoittaa tietylle aikakaudelle tunnusomaista kuva-aineistoa, kulloinkin käytettyjä symboleita ja allegorioita. Se on myös taidehistorian ja aatehistorian osa-alue, joka tutkii taide-esineissä esiintyviä vertauskuvallisia aiheita ja symboleita sekä yleensä kuvallisen esityksen sisältöä ja esitystapaa. Ikonografiaa on avattu tämän sivuston artikkelissa Kuvan lukemisen menetelmiä. Allegoria tarkoittaa vertausta, vertauskuvaa, tunnuskuvaa, erityisesti jonkin abstraktin käsitteen tai luonnonvoiman kuvaamista henkilönä eli personoituna. Esimerkiksi Venus-maalaukset ovat rakkauden allegorioita tai hyvää ja huonoa onnea kuvaa side silmillään esitetty sokea jumalatar Fortuna, joka joissakin kuva-aiheissa kuvataan pyörittämässä onnenpyörää.
Kuva-analyysin erilaisia muotoja:
1. Formaalianalyysi
Formaalianalyysissa analysoidaan taideteoksen sisältöä ja viestejä, ja niiden kautta sen esteettistä arvoa. Tällöin korostetaan teoksen muodollisia, formaaleja asioita. Myös teoksen luonne kokemuskohteena korostuu. Taiteilijaa koskevat tiedot liitetään analyysin kontekstiin. Samalla kun teosta kuvaillaan, selostetaan myös, miten katsoja kokee teoksen. Teoksen kuvaus keskittyy siihen, millä tavoin jotakin on kuvattu, ei siihen, mitä on kuvattu.
2. Semioottinen kuva-analyysi
Semioottinen kuva-analyysi kohdistaa huomionsa kuvan välittämän viestin merkitykseen. Kuvaa katsoessaan ihminen tulkitsee usein vain sitä, mitä hän kuvassa näkee, eli hän tekee spontaanin tulkinnan, joka varsin hyvin kertoo, mikä kuvassa herättää katsojan mielenkiinnon. Kuvan voi kokea esimerkiksi kauniina, siihen voi samaistua tai se voi olla vastenmielinen. Katsoja ei siis välttämättä tiedosta sitä monimutkaista todellisuutta, joka on kuvan takana, eli niitä syitä, miksi kuva on tehty ja esitetty tietyssä tilanteessa. Kuva-analyysin avulla voidaan päästä syvälle kuvan merkitysten tulkinnassa.
Kuva-analyysin yhdistyessä semioottiseen analyysiin, joudutaan tukimaan ja tulkitsemaan erilaisia kuvaan liittyviä merkkejä: esimerkiksi kulttuurisidonnaisia merkkejä, tunnusmerkkejä, luonteenpiirteitä, ilmauksia, niiden luonnetta, niiden muodostamia järjestelmiä ja merkityksiä, joita ne muodostavat, muuttavat ja siirtävät eteenpäin.
Kuvasemiotiikka erottaa kuvan tulkinnassa kolme eri perustasoa: denotatiivisen, konnotatiivisen ja henkilökohtaisen tason.
Denotatiivinen taso tarkoittaa kuvan perusmerkitystä, joka on kaikille kulttuureille yhteinen. Denotaatio (lat. denotare, varustaa ydinmerkityksellä) on vaihe, jossa rekisteröidään kaikki, mitä tosiasiallisesti voidaan nähdä kuvassa.
Konnotaatio on denotaatioon liittyvä, usein tunnesävyinen tulkinta kuvasta. Konnotaatio (lat. cum notare, varustaa lisämerkityksellä) on se tulkinta, joka kuvan sisällölle annetaan. Konnotaatio ei kuitenkaan ole vain yksityisiä assosiaatioita, vaan kulttuuriin sidonnaista toimintaa. Se siis riippuu siitä, mitä asiasta tiedetään ja millaisia kokemuksia siitä on.
Kuvan systemaattisessa sisällönanalyysissä toteutetaan molemmat vaiheet: ensin denotaatio, jossa kuvaillaan kuvan sisältö yksityiskohtaisesti, sen jälkeen siirrytään konnotatiiviseen vaiheeseen, jossa etsitään tulkintaa, johon mahdollisimman moni voi yhtyä.
Kuvan sisällönanalyysi on varsin samankaltaista kuin sanallisen tekstin tulkinnallinen analyysi. Ensin problematisoidaan eli kyseenalaistetaan tekstin tai kuvan ilmaisema sisältö. Tulkinnan lähtökohdat nojaavat tulkitsijan maailmankuvaan, aikaisempiin kokemuksiin ja esiymmärrykseen tulkittavasta kohteesta.
Kyseenalaistamista seuraa diskussio eli näkemysten ja tulkintojen perustelut, joissa käsitellään kuvan tematiikkaa, motiiveja, aiheita, sisältöjä, rakenteita ja niin edelleen.
Lopuksi esitetään analyysiin perustuva uusi tulkinta kuvan sisällöstä ja rakenteesta, myös uusi teoreettinen malli kohteesta voidaan esittää.
Kuvan (kuvan välittämän viesti) äärellä tehdään seuraavanlaisia kysymyksiä:
– Kuka on viestin lähettäjä?
– Kuinka kuva on muodostunut?
– Millä keinolla viesti välitetään katsojalle?
– Mitä viestintäkanavia käytetään?
– Kuka on viestin ajateltu vastaanottaja?
– Mikä on viestin lähettäjän tarkoitus?
– Minkä vaikutuksen kuva tekee katsojaan?
– Miten kuvan tulkinta liittyy todellisuuteen kuvan ulkopuolella?
– Millä tavoin kuvan ulkopuoliset tekijät vaikuttavat kuvan tulkintaan?
Kysymyksiä valitessaan tutkija tekee myös arvo- ja käsitevalintoja, jotka johdattelevat analyysin loppuun saakka. Tutkija tekee itse kysymykset, joten ne ovat lähtöisin hänen omista intresseistään ja tavoitteistaan. Tulkinnallinen analyysimenetelmä ei siis ole neutraalia tai arvovapaata. Ennen analyysia on tiedostettava, mistä näkökulmasta kuvaa halutaan analysoida, eli mistä asiasta kuvassa halutaan sanoa jotakin.Kuvaa voidaan analysoida visuaalisena ilmaisuna, kokemuskohteena, kommunikaatiovälineenä, kulttuurihistoriallisena tuotteena ja niin edelleen. Tämän sivuston artikkeli visuaalisen semiotiikan menetelmistä avaa tarkemmin semioottisen kuva-analyysin menetelmiä ja laajaa käsitteistöä.
3. Panofskyn semioottinen sisällönanalyysi
Metodin kehittäjä on saksalaisamerikkalainen Erwin Panofsky (1892–1968) teoksessaan Studies in Iconology (1939). Panofskyn sisällönanalyysi korostaa sitä, ettei ole syytä analysoida ainoastaan taideteoksen tyylillisiä ja formaaleja ominaisuuksia, vaan myös niiden sisältöä ja erilaisia merkityksiä. Analyysissa otetaan siis huomioon myös, miten teoksen aihe on valittu, mitä on kuvattu, kuka työn on tehnyt, mikä on teoksen syntyajankohta, epookki ja kulttuurinen konteksti.
Panofsky analysoi kuvan merkitystä kolmella tasolla:
1) Alkutaso: Kuvataan kuvan elementit ja kuvaillaan sen aihe. Tällä tasolla ei edellytetä erityistietoutta tai ammattiosaamista. Riittää kun pystyy havaitsemaan, mitä kuva esittää, esimerkiksi kukkia, ihmistä, asumusta. Panofsky kutsuu tätä tasoa esi-ikonografiseksi tasoksi.
2) Kuvan muodollinen merkitystaso: Analysoidaan tarkemmin sekä tunnistetaan ja määritellään, mitä kuvassa on havaittu. Esimerkiksi ihminen voi olla joku tunnettu henkilö tai hän voi kuvata jotakin myyttistä olentoa. Tähän vaiheeseen edellytetään asiatietoja, lukeneisuutta, asiantuntemusta ja niin edelleen. Panofsky kutsuu tätä ikonografiseksi tasoksi.
3) Kuvan sisäisen merkityksen taso: Kokoava tulkinta, missä teoksen aihe ja kuvan tematiikka saatetaan sen historialliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Tutkijan on hankittava tietoja siitä ajasta, kulttuurista, yhteiskunnasta, aatehistoriallisesta ja poliittisesta ilmastosta, johon teos liittyy tai liitetään. Panofsky kutsuu tätä vaihetta ikonologiseksi tasoksi. Viimeisessä vaiheessa ei siis riitä, että pelkästään rekisteröidään, tunnistetaan ja analysoidaan kuvan aihetta, vaan sitä myös tulkitaan kulttuurillisena ja henkilöön sidonnaisena kohteena.
Edellä sanotun perusteella kuva-analyysissa joudutaan seuraavanlaiseen kysymyksenasetteluun:
- Mikä on kuvan kielellinen funktio? Onko se tunneperäinen, informatiivinen, kehottava, runollinen?
- Miten ja missä kuva on esitetty ja millaisessa yhteydessä vastaanottaja on sen vastaanottanut?
- Mitkä tunnusmerkit (osamerkitykset) ovat olennaisia ja hallitsevia? (Vert. denotaatio- ja konnotaatiotasoihin)
- Millaista retoriikkaa kuvan lähettäjä käyttää kuvassa?
4. Vastaanottajakeskeinen kuva-analyysi
Vastaanottajakeskeisessä kuva-analyysissa kuvan katsojan näkökulma on ensisijaisen huomion kohteena. Edellä esitellyissä analyysitavoissa kuvaa voidaan tarkastella ilman, että katsojan osuus tulee mitenkään huomioiduksi, jolloin kuva on objekti. Tarkasteltaessa kuvaa subjektiivisena elämyksenä huomataan, että jokainen katsoja näkee kuvan erilaisena. Peruskysymys on tällöin: Millä tavalla kukin kuvan kokee?
Analyysimenetelmänä vastaanottajakeskeisyys merkitsee reflektoivaa ”keskustelua” kuvan kanssa, jossa katsojan ”minä” on olennaisesti läsnä. Katsoja on luovasti ajatteleva vastaanottaja, joka aktiivisesti luo kuvalle sen sisällön. Tulkinnassa otetaan huomioon tarkastelijan kompetenssi analysoida ja tulkita kuvaa. Jos tulkintoja kootaan useilta henkilöiltä, otetaan huomioon, että kukin tulkinta eroaa toisesta erilaisten taustojen ja kompetenssien vuoksi. Nämä erilaiset tavat tulkita kuvaa eivät välttämättä ole hyväksyttäviä, ”oikeita” tai edes kohtuullisia. Näin joudutaan relativismiin, jossa kukin tulkinta asetetaan omiin kehyksiinsä.
Yleistä vastaanottajakeskeisestä kuva-analyysista:
1) Analyysi aloitetaan ilmaisemalla katsojan ”esiymmärrys” kohteesta, sekä problematisoimalla lähtökohta: mikä on katsojan itsensä ilmaisema kuvan tarkastelun ja tulkinnan tarkoitus.
2) Kuvaillaan, miten kuvan aihe ymmärretään. Kuvailua seuraa analyyttinen keskustelu siitä, miten kuva vaikuttaa katsojaansa.
3) Yhteenveto kuvan antamasta elämyksestä, vaikutuksesta ja niin edelleen. Tässä vaiheessa voidaan myös esittää vaihtoehtoisia ymmärrysmalleja samasta kohteesta.
Vastaanottajakeskeinen subjektiivinen analyysi asettaa itselleen metodina suurempia luotettavuusvaatimuksia kuin teosta objektina analysoivat metodit, joiden menetelmällinen validius voidaan todeta paljon helpommin kuin subjektiivisen metodin kohdalla on mahdollista. Kun teosta kuvaillaan sanoin, kysymyksessä ovat ne seikat, jotka voidaan kuvasta havaita ja saattaa sanoiksi, mutta subjektiivisessa kuvan kokemisessa joudutaan etsimään sanoja, joiden tulee kattaa ne tunteet, mielleyhtymät ja assosiaatiot, jotka kuva herättää.
Kuva-analyysissa kuvan sanoiksi muokkaamisen perusta on kuitenkin kuvan käsittämisessä kommunikaatiojärjestelmäksi, josta voidaan keskustella yhteisillä käsitteillä. Tarkoitus ei ole korvata kuvaa sanoilla tai uudelleen luoda sitä visuaalista ilmiasua, joka on kuvan tarkoitus. Se kompetenssi, jonka kuvan analysoija omaa, on keskeisessä asemassa, toisin sanoen, kyky verbalisoida vaikutteensa ja kuvan ilmaisemia merkityksiä. Aina on kuitenkin jotakin, joka ei avaudu sanoin ilmaistavaksi.
Punktum – tulkinnan tuolla puolen
Mitä tapahtuu, kun sanat loppuvat kuvan tulkinnassa? Joko niitä ei yksinkertaisesti ole löytynyt tai valittu näkökulma on sellainen, ettei kaikkia puolia teoksesta ole haluttukaan ottaa esille.
Roland Barthes esittää valokuvaa pohtivassa teoksessaan Valoisa huone (La cambre claire, 1980), että on kuvia, jotka antautuvat analysoitaviksi (studium), ja kuvia, jotka eivät avaudu (medium). Viimeksi mainitut virittävät sellaisia elämyksiä, joita on mahdotonta ilmaista sanoin. Barthesin mukaan ne jollakin tavalla häiritsevät katsojan rationaalista, kriittistä ja analyyttistä kykyä. Barthesin sanoja mukaillen: ”Kuin nuoli, ne lävistävät katsojan mielen…”. Tämä punktum on sellainen efekti, jonka kuva tuo esiin ja joka vapauttaa katsojan elämyksen, mutta katsoja ei oikein tiedä, mitä ja missä kohtaa kuvassa oleva tärkeä ”jokin” on.
Barthes siis pyrkii määrittelemään myös tämän taideteoksen luoksepääsemättömän punktum-kokemuksen: Se on taideteoksen sanaton kohta, jota Barthes kuvailee veitsenterävänä, läpitunkevana, usein tuskallisena, äänettömästi huutavana. Sanoittamattomuudessaan se on tärkeä osa taideteosta ja myös teoksen analyysiä.
Lähteitä aiheesta:
Barthes, R. 1985. Valoisa huone. Alkuteoksesta La Chambre Claire (1980) suom. Lintunen M., Sironen E. & Lehto L. Helsinki: Kansankulttuuri Oy.
Hietala, V. 1993. Kuvien todellisuus: Johdatusta kuvallisen kulttuurin ymmärtämiseen ja tulkintaan. Helsinki: Kirjastopalvelu.
Karvinen, I. 2012. Valokuva-analyysi kulttuurilähtöisen tutkimuksen alueella – esimerkki henkisen ja hengellisen terveyden tutkimuksesta. KvaliMOTV. Saatavissa: https://www.fsd.tuni.fi/menetelmaopetus/kvali/artikkelit/valokuva-analyysi.html
Lehmuskallio, A. S.a. Visuaalisten aineistojen analyysi. Laadullisen tutkimuksen verkkokäsikirja. Saatavissa: https://www.fsd.tuni.fi/fi/palvelut/menetelmaopetus/kvali/teoreettis-metodologiset-viitekehykset/visuaalisten-aineistojen-analyysi/
Seppänen, J. 2001. Katseen voima: Kohti visuaalista lukutaitoa. Tampere: Vastapaino.